Inffe jatkaa blogin kirjoittelua bloggerissa. Emäntä ei onnistunut lisäämään kuvia tänne, joten vaihdoimme palvelua. Uusi osoitteemme:  http://inffenblogi.blogspot.com/

Minut vietiin tänään lääkäriin, vaikka en edes ollut sairas. Ihmettelinkin kovasti miksi minut  raahattiin 30 kilometrin päähän autolla. Eikö Brysselin kaupungissa ole eläinlääkäreitä? Aika outo paikka ollakseen suurkaupunki!  Emäntä väitti, että pitää käydä ranskanbulldoggeihin erikoistuneella lääkärillä, mikä kai on ihan hyvä asia. Kyllä se taisikin olla todellinen asiantuntija, koska sanoi meillä ranskanbullilla riittävän sitä luonnetta. Tarkoitti kai, että tiedämme mitä haluamme ja osaamme ottaa oman johtavan paikkamme lauman päällikköinä. Mokomakin tohtori kopeloi sieltä täältä, yritti kurkkia suuhunkin, mutta pistin sen järjestykseen. Murisin ja melkein onnistuin puremaan sitä sormesta. Siitäs sai, tarvitseeko sitä joka paikkaan tirkistellä. Kaikesta huolimatta se antoi terveydentilastani positiivisen lausunnon. Tämän lisäksi se onnistui pistämään minua jollain kammottavalla terävällä kaulanahkaan. Antoi muka jonkun rokotuksen. Eläinrääkkäystä: sanon minä! Sain kuitenkin siltä koirankeksin palkinnoksi (nam!) Olen kuulema myös tulossa murrosikään, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Ymmärsin, että koiven nostaminen jotenkin liittyisi siihen. Loppupäivä onkin mennyt aamupäivän koetuksesta toipumiseen.

Aamukävelyllä tulin miettineeksi sellaista hassua asiaa, että koiran kanssa ihmiset tutustuvat paremmin toisiinsa. Teimme vain noin puolen tunnin lenkin, mutta sinä aikana emäntä kerkisi keskustella jo useaan otteeseen eri ihmisten kanssa. Eräs täti jopa innostui keksimään minulle uutta nimeä sen jälkeen kun oli kuullut virallisen nimeni. Ehdotti minusta Zorroa. Minä tutustuin sillä aikaa näiden ihmisten koiriin. Ja minun ansiotanihan se tietysti oli, että ylipäätään pysähdyttiin. Minä haluan aina tervehtiä vastaantulevia koiria. Ihmiset juttelevat puistossa keskenään vain, jos niillä on koirat mukana. Kohta me alamme tuntea koko puiston koiraporukat ja ne tuntevat meidät. Mukavaa!

Tänään on erittäin merkittävä päivä elämässäni. Kuuden kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä nostin tänään ensi kertaa koipea kuten kunnon uroskoiran kuuluu.  Olin itsekin hieman hämmentynyt, mutta kaikki kävi jotenkin ihan luonnostaan. Tapahtumahetkellä (kello 16:29)  olin Cinquantenairen puistossa Brysselin keskustassa. Tarkka tapahtumapaikka oli suuren moskeijan edustalla puistokäytävällä. Siinä se vaan koipi nousi. Täytyy tosin tunnustaa, että seuraava kerta ei enää mennytkään ihan niin hyvin, olin lentää kumoon ja sen takia loppumatkasta tein vielä suosiolla "tyttöpissat". Nyt kuitenkin tiedämme kaikki, että minä osaan jo... Tässä siis päivän tärkeimmät uutiset. Emäntä oli ostanut tapahtuman kunniaksi oikein kakunkin, vaikka mistähän se tiesi ostaa kakun jo etukäteeen? (emännän kommentti: en tiennytkään, kaupassa vaan sattui olemaan niin herkullista vadelmakakkua, että oli pakko ostaa). Olen tosi ylpeä itsestäni ja minulla on nyt tosi "miehekäs" olo! Olen myös aivan uuvuksissa, taidan mennä tänään ajoissa nukkumaan.

PS. Olen myös jo niin iso koira, etten enää viitsi maistella mitään lasinpaloja. Nyt puutikut ja pienet puunoksat ovat in.

Minä täällä taas märkänä sateen keskellä. Ottaa niin aivoon, että tein tänään pisut ja kakat sisälle olohuoneeseen sillä aikaa kun isäntäväki oli pelaamassa tennistä. Ei oltu tyytyväisiä - sen voin kyllä kertoa. Minulla on kai sateenkin takia ollut tänään ja eilen aika huono päivä, jotenkin hermostuttaa eikä osaa yhtään rauhoittua. Eilen jyrsin hermostuksissani olohuoneen seinää. Se vaan maistui jotenkin niin hyvältä  ja sai emännän kiihdyksiin. Ainakin sain haluamaani huomiota. En totta puhuen viitsi jyrsiä mitään huonekaluja tai seiniä silloin kun olen yksin. Mitä hupia siinä olisi, kun kukaan ei vedä pultteja. Minä jyrsin vain kun haluan, että emäntä leikkii minun kanssani eikä esimerkiksi ripusta vaan tyhmänä pyykkejä kuivumaan tai jotain muuta outoa ihmishommaa. Onko niitä vaatteitakin aina pakko pestä, puhumattakaan minun petistäni? Pesun jälkeen peti haisee aina ihan kamalalle ennen kun saan siihen siirrettyä oman tutun hajun - ja sitten onkin taas pian pyykkiaika.  Oi tätä koiranelämää!

Kuulin muuten, että pääsen pian Suomeen lomalle. Menen kuulema lentokoneella. Millaistahan sekin mahtaa olla? Hiukan jo jännittää, enkä sitäpaitsi vielä ikinä ole käynyt Suomessa. Siellä on kuulema naapurissa monta koiraa. Se kuulostaa hauskalta, koirakavereita ei koskaan ole liikaa. Täällä ei oikein ole helppoa tutustua muihin hakkuihin. Puistossa voi vaan nopeasti nuuhkaista toisia koiria - jos edes sitä. Jotkut eivät edes uskalla tulla luokse. Emäntä väittää, että muut koirat pelkäävät sitä kun teen pentumaisia äkkiliikkeitä. Katson ensin rauhassa ja sitten yhtäkkiä alan poukkoilla edestakaisin ja leikin hyökkääväni toisen kimppuun. Jotkut vanhemmat koirat eivät voisi vähempää välittää pienistä pennuista kuten minä, ne purjehtivat vain kuono pystyssä ylväästi ohi. Minua taas kiinnostavat kaikenlaiset muut koirat aivan hurjasti.

Ei huvita mennä ulos, turkki kastuu ja alkaa haista pahalta. Emäntä ei yhtään tajua, etten haluaisi kastella itseäni ulkona. Kävisin mielummin vain nopeasti asioilla ja tulisin sitten saman tien takaisin. Ei mene viesti perille, vaikka teen stopin ja laitan tassut tanaan. On niin ikävä ilma, että edes ruoka ei maistu... Onneksi olen suurimman osan päivää saanut vain makoilla nojatuolissa ja sohvalla. Imuri ja muut siivoustouhut kyllä hieman häiritsivät rauhaani. Imurille ja varsinkin mopille pitää rähistä joka kerta - ärsyttäviä kapineita!